Johtajakin on vain ihminen

“Jokainen huippujohtaja tarvitsee itselleen valmentajan”, sanoi eräs huippujohtaja käydessämme power walkilla. Nämä power walkit ovat yleensä noin puolestatoista tunnista kahteen tuntiin kestäviä kävelylenkkejä, joiden aikana käsittelen eri valmennettavieni kanssa heidän kipupisteitään ja sitä, miten niitä tulisi työstää – jotta ne eivät olisi enää niin kivuliaita. Useimmiten nämä liittyvät johonkin aiemmin elämässä – lapsuudessa tai nuoruudessa koettuun, jopa traumatisoivaan tapahtumaan, jonka vaikutuksesta käyttäytymiseemme emme välttämättä edes ole olleet kovin tietoisia. Mutta tiedostettuamme nämä kohdat alamme työstää niitä ja ja kykenemme suhtautumaan niihin liittyviin asioihin paremmin, johtamaan itseämme selkeämmin, näkemään itsemme kirkaammin. Pohdimme näiden power walkien aikana tehtäviä ratkaisuja ja tapoja käsitellä alaisten reaktioita. Opettelemme myös myötäelämistä alaisten kanssa, tunnistamaan omat vahvuudet ja heikkoudet, työstämään hankalia ja haastavia aiheita, kuten irtisanomisia, alaisen epäonnistumisen käsittelyä, myös kehujen antamista, jotta siitä tulisi luontevaa ja jokapäiväistä.

Miksi sitten jokainen johtaja tarvitsisi valmentajan? Suomeksi on sanonta, että vauhti tekee sokeaksi. Vauhdissa ei näe omia virheitään, omaa toimintaansa samalla tavalla kuin ulkopuolinen tarkkailija. Tällöin on hyvä olla mukana henkilö, johon voi luottaa ja jonka tarkkaavaisuus auttaa kehittämään johtajan toimintaa. Johtaminen on hyvin yksinäistä työtä. Kun alaiset voivat tiimiytyä ja hakea tukea toisistaan, johtajan tuki on johtoryhmässä, joka harvoin lopulta sitten tukee varsinaisesti itse johtajaa tämän työssään. Mistä johtajalle sitten tukea ja apuaja? Parhaimmissa tapauksissa sen saa työyhteisöltään, mutta sellaisia työyhteisöjä on vielä harvassa, jossa myös esimies voisi tukeutua samalla tavalla alaisiinsa kuin alaiset voivat tukeutua toisiinsa. Omien ajatustensa sanoittaminen, niiden pallottelu ja vastakaiun saaminen ovat äärimmäisen tärkeitä tehtävässä, jossa joutuu tekemään lukuisia muita ihmisiä koskevia päätöksiä.

Valmentajana ei voi olla kuka tahansa, vaikka kuka tahansa voi kutsua itseään valmentajaksi. Valmentajan on oltava kokenut, itse monessa liemessä keitetty ja valmis katsomaan myös omia kipupisteitään ja kertomaan niistä. Valmentajan on kyettävä asennoitumaan valmennettavansa asemaan ymmärtääkseen, mitä tämä käy läpi ja mitkä keinot voisivat sopia tämän tilanteen tukemiseksi. Valmentajan on myös kyettävä sanoittamaan valmennettavalleen tilanteita ja tunteita, joita he käyvät yhdessä läpi. Parhaiten tämän osaa ja ymmärtää henkilö, joka on kokenut johtamistehtävissä samoja ongelmia ja joutunut itse läpikäymään samanlaisia tilanteita. Sekään ei riitä: on oltava kokemusta myös siitä, mitä muutoksen tekeminen itsensä kanssa tarkoittaa, miten se tapahtuu, miten paljon se vie aikaa ja miten siinä onnistutaan. Mutta ei tämäkään vielä riitä: lisäksi tulee olla koulutusta ja teoriataustaa ymmärtääkseen, mihin omat menetelmät perustuvat. Henkilökohtaisesti koen, että valmentajan tulisi omata edes jonkinasteinen omakohtainen kokemus terapiasta ja mieluiten vielä terapiakoulutuksesta.

Minulla kesti kaksi vuotta poistaa päivittäisestä verbaliikastani sanonta “se oli hyvä, mutta”, eli tuo mutta-sana. Käytän nykyään aina ja-sanaa, jos se vain on mahdollista. Antaessani palautetta pyrin siihen etten enää käytä “olet hyvä mutta…” –rakennetta. Koen äärimmäisen tärkeänä, että valmentaja on itse läpikäynyt muilta vaatimansa muutokset voidakseen vilpittömästi tukea valmennettavaansa muutoksessa.

Valmennuksessa on kyse muutoksesta, tosin ei koskaan vain valmennettavan muutoksesta vaan nimenomaan molempien muutoksesta, valmennettavan sekä valmentajan. Siksi rakastan tätä työtä, sillä saan olla mukana muutoksessa parhaiden kanssa. Vierivä kivi ei sammaloidu.