Viiskyt ja ihan virkee

Kaikki lähtee itsensä johtamisesta

Reilu vuosi sitten luulin sairastuneeni johonkin lihasairauteen, koska jalkalihaksistani oli hävinnyt voimat. Kävellessäni työpaikkani rappusia ylös läähätin, reisilihaksiani poltti ja kivisti – jo kolmannen rapusen jälkeen.

Menin lääkärille: erikoislääkäri kuunteli ja mittaili. Teimme peruslihaskuntoharjoituksia kuten kyykkyyn ja ylös. Hyvin meni, mutta reisiä pakotti. Sovimme, että jatkan samaa kotona, päivittäin. Tein joka aamu suihkussa kyykkytreenit, kymmenen kertaa. Kahden viikon päästä menin uudestaan lääkäriin, sama ongelma. Harjoittelulla ei ollut ollut mitään tehoa. Jalat olivat urheilutermein sanottuna puurona edelleen kolmannella rapusella. Lääkäri alkoi epäillä harvinaista lihassairautta ja päätti konsultoida norjalaista kollegaansa. Minä puolestani varasin taas uuden ajan.

Kolmen viikon päästä sain kuulla diagnoosini: laiskamato, joka mielellään pesiytyy yli 45-vuotiaiden naisten lihaksiin muuttaen lihassolukkoa 10 prosentin vuosivauhdilla. Siinä harvinainen lihassairauteni. Päätin ryhtyä laiskiaisen raivokkaaseen häätöön.

Alkoi laiskamadon häätö

Aloitin kesälomani menemällä henkilökohtaisen kuntovalmentajan –PT:n –luokse salille. Puin päälleni n. 15 vuotta palvelleet tiukat treenihousut, joiden lahkeet ovat leveät ja yltävät kantapäähän asti, ja teepaidan. Erotuin, yllättäen. Ensinnäkään en jaksanut selailla kännykkääni huohotustauoilla kuten muut, puuskutin tosissani ja valelin kasvojani kylmällä vedellä. Toiseksi olin unohtanut vesipulloni kotiin ja ryystin hikisenä suoraan kraanasta. Ja kolmanneksi, kaikkein muiden treenihousut olivat kapealahkeiset sekä lyhyet, polviin asti. Mutta en antanut minkään häiritä – “harvinainen lihassairauteni” saisi nyt kyytiä.

Aloitimme 10 minuutin lämmittelyllä stepperin avustamana. Inhoan stepperiä. Inhoan juoksumattoja ylipäätänsä. Inhoan muuten salitreenejä. Jokaisella käymälläni salilla sitäpaitsi haisee. No, täällä ei haissut. Mutta inhoan silti. En näe mitään järkeä juosta sisällä paikallaan kun voisi mennä pihallekin tekemään saman. Valmentajani mielestä ulkona juokseminen ei olisi yhtä tehokasta. En käyttäisi käsiäni enkä valitsisi reitikseni ylämäkivetoista lenkkiä. En tietenkään. Kymennen minuutin lämmittelyn jälkeen olin valmis menemään suihkuun. Olin poikki. Mutta treenit olivat vasta alkamassa: Ensimmäiseksi teimme kyykkyhyppyjä yhteensä 60 (3x 20, maasta ylös ja ilmaan). Kun ensimmäiset 13 hyppyä olivat takana mieleni teki lopettaa. Huutaa ja lopettaa. Olisin halunnut mennä sohvalle, tai edes tuolille läähättämään, mutta en kehdannut eikä salila olisi edes ollut mitään sohvaa. Jatkoimme vatsalihaksilla. Kaaduin penkille, nostin jalat 90 asteen kulmaan ja aloin hinata itseäni ylös, kädet kiinni ohimoissa. Liike oli yhtä helvettiä. Tein 20 ja totesin selvinneeni. Teimme vielä 40 lisää – en enää todennut selvinneeni. Siirryimme punnerruksiin. Selviämisestä oli turha enää edes puhua. Suoritin 4×20 punnerrusta (ihan niitä oikeita) perkeleellisellä sisulla.

Lopuksi teimme vielä kylkilihakset ja jälkiruoaksi vielä käsivarsien ojentajalihakset. Valuin hikeä. Teepaitani oli kauttaaltaan läpimärkä (elokuvissa esitetyt hikipaikat kainaloiden alla ja rintakehässä ovat pelkkää hämäystä). Ensinnäkin: koko etumukseni oli läpimärkä, samoin persukseni, kainaloni, koko minä. Olin kirjaimellisesti puskenut haarat vaahdossa. Mutta pahinta oli tutisevat reidet ja kirkkaan punainen naama. Ei puhettakaan, että tulisin treeneihin koskaan ennen työpäivää tai asiakaskäyntien välissä.

Seuraava aamu oli yhtä helvettiä. Reisiä särki, liikkuminen oli vaikeata. Toinen päivä oli vielä pahempi. Mutta silloin minun piti tehdä jo uudet treenit. Selätin kitinäni ja aloin hommiin. Sitä on nyt jatkunut reilu vuosi.

Lopussa kiitos seisoo

Aloitan joka toisen aamuni 15 minuuttia normaalia aikaisemmin kyykkyhypyillä ja vatsapunnerruksilla, kuivaan hiukseni seinään nojaten jalat 90 asteen kulmassa ja kuljen makuuhuoneesta keittiöön askeltamalla polvi lattiaa koskien. Laiskamato alkaa olla selätetty, mutta se vaanii kuitenkin alituiseen takaraivossa jossakin taka-alalla.

Itsensä muuttaminen on työlästä – mukavuusalueelle on helppo jäädä. Minullakin on riittänyt satoja selityksiä sille, miksen juuri tänä aamuna voisikaan tehdä kuuttakymmentä kyykkyhyppyä. Mutta lopulta olen sanonut ääneen, että “kitinät seis ja nyt hommiin”. Tuska on kuitenkin vartissa ohi ja lopputulos on palkitseva. Jaksan paremmin: kävellä rappusia, polkea polkupyörällä ja ylipäätään tarttua toimeen.Tämä on itsensä johtamista parhaimillaan – ja pahimmillaan. Mutta mikään ei ole näin palkitsevaa, kuin aloittaa siitä, mikä on kaikkein tärkeintä: minusra itsestäni.

yritysjohdon valmentaja, identiteettiasiantuntija
Pauliina Airaksinen-Aminoff, joka tekee paraikaa väitöskirjaa johtamisesta